Oman kestävyyskunnon, lihasvoiman tai vaikkapa henkisen paineen sietokyvyn parantaminen vaativat kaikki systemaattista altistumista stressille.
”Usein unohdetaan, että stressiä tarvitaan kehitykseen”, Hoffman sanoo. ”Kehitys, tai vaikka suorituskyvyn parantaminen urheilussa, tapahtuu sietokyvyn ja kapasiteetin rajamailla.”
Palautumista ei kuitenkaan saa unohtaa.
”Stressi on kehittävää – ja sitä kautta positiivista – vain jos siitä myös palaudutaan.”
Tämä onkin monen meistä suurin kompastuskivi.
Joko:
a) Stressiä annostellaan tietoisesti liikaa, esimerkiksi suorittamalla samaan aikaan valtavasti töitä, harrastuksia ja liikuntaa. Vaikka kaikki aktiviteetit olisivatkin mieluisia, ennen pitkää oma kapasiteetti ylittyy ja palautuminen ei enää onnistu tilanteiden, päivien ja viikkojen välillä.
b) Stressiä vastaanotetaan tiedostamatta tai vastentahtoisesti liikaa. Elämässä on jatkuvasti läsnä epämääräistä psykologista ja/tai fyysistä stressiä, johon ei enää kiinnitetä huomiota tai johon ei syystä tai toisesta voida puuttua. Välillä tilanteeseen kenties havahdutaan, ja päätetään tehdä suurempia ”puristuksia” tarkoituksena kääntää uusi sivu – esimerkiksi aloittamalla kertarysäyksellä kovan luokan elämäntaparemontti. Koska omaa suorituskykyä ei ole systemaattisesti kehitetty ja palautumiskapasiteetti on kenties jo koetuksella, seuraa tästä usein epäonnistuminen – ja stressin kierre jatkuu.
Tasapainoilu stressin ja palautumisen välillä onkin kenties yksi tärkeimmistä tekijöistä toimivan stressinhallinnan takana. Voi olla hyödyllistä hahmottaa stressi kokonaisuutena, joka kuuluu normaaliin elämään. Se ei ole varsinaisesti positiivista tai negatiivista – se vain ”on”.
”Stressi on meidät liikkeellä pitävä voima. Sen tiedostaminen, hallinta ja säännöstely on tärkeintä”, Hoffman sanoo.
Eli nojatuolifilosofisesti ilmaistuna: tärkeintä on oppia hallitsemaan omaa stressitasoaan, sen sijaan että se hallitsisi sinua. Mutta kaiken stressin eliminoiminen ei ole tarpeen, tai luultavasti edes hyväksi.